Sairaalan syke, osa 2

Kesällä


”Caffé latte mukaan, kiitos.” Linus kaivoi lompakkoaan pienen kyläkahvilan tiskillä.

”Kaffee mikä?”

Linus ei voinut uskoa korviaan. Tiskin takana seisova lehmän alta repäisty emäntä ei tietänyt, mikä on caffé latte. Miten voi olla kahvilassa töissä, eikä tiedä, mikä on latte?

”Caffé latte. Sellainen italialainen maitokahvi.” Linus selitti tarkoituksellisen hitaasti.

”Ei meillä mittään sellaisia italiaanoja ole. Mutta ihan suomalaista Juhlamokkaa löytyy, jos siulle sellainen maistuu. Ihan äskön keitettyä, tummapaahtoista.” Emäntä hymyili aurinkoisesti.

”No, mä otan sellaisen mukaan.” Linus vilkaisi kelloaan. Vielä viisitoista minuuttia aikaa, mutta hänen uusi työpaikkansa pitäisi olla ihan kylän... missä, keskustassa vai? Onko kylissä keskustoja? Pääkadun varrella? Raitilla?

Emäntä kaatoi kahvin valkoiseen posliinimukiin ja ojensi sen Linukselle.

”Siis mä otan sen mukaan. Mä en juo sitä täällä.”

”Jaa.” Emäntä heilautti kättään. ”No, ota se kuppi mukkaasi. Sie voit sitten palauttaa sen mukin, kun sie olet juonut sen.”

”Niin, mutta. Siis enhän mä välttämättä tule tänne uudelleen. Nyt mä joudun raahautumaan tänne takaisin jonkun kahvikupin takia.” Linus tunsi hermostuvansa. Maalaiset...

”Kyllä sie tulet. Ei täällä muuta kahvilaa ole. Paitsi tietenkin ABC tuolla viiden kilometrin päässä, mutta ei siellä kukkaan käy.”

”Vai niin.”

”Otatko sie korvapuustin myös? Tänä aamuna leivottua.” Emäntä osoitti tiskillä olevia isoja, herkullisen näköisiä korvapuusteja, pysähtyi sitten, laittoi kätensä lantiolleen ja kallisti päätään. ”Mutta hei, oletko sie se meidän uusi lääkäri? Mie kuulin vähän sellaista juorua, että olisi tulossa sellainen nuori ja komea lääkäri meidän terveyskeskussairaalaan. Sie passaisit just siihen kuvaukseen.”

”Tota, joo. Olen.” Linus raapi niskaansa vaivautuneena. Mä vain haluan sen kahvin.

”No, kuule. Sitten talo tarjoaa pullakahvit uudelle tohtorille. Tohtori on hyvä vain ja valitsee itselleen puustin.” Emäntä naureskeli tyytyväisenä.

Ja Linus huomasi seisovansa itäsuomalaisen pikkukylän raitilla, toisessa kädessään kahvimuki täynnä höyryävän kuumaa tummapaahtoista Juhlamokkaa ja toisessa serviettiin kietaistu tuore korvapuusti, tuntien epämääräisesti päätyneensä Twin Peaksin suomalaisversioon.

*****

Linus tuijotti tylsistyneenä punatiilistä terveyskeskussairaalaa Audinsa ikkunan läpi, kädet yhä ratilla. Hänen huomionsa kiinnittyi rollaattorilla hitaasti liikkuvaan vanhaan naiseen, joka suuntasi kohti terveyskeskussairaalaa, ehkä hänen ensimmäinen potilaansa? Terveyskeskuksen ovet avautuivat automaattisesti, ja samalla oven aukaisulla ulos tuli keski-ikäinen hoitaja kastelemaan punaisia ruukkupelargonioita automaattiovien molemmin puolin, samalla jutellen vanhan naisen kanssa. Kummallakaan ei näyttänyt olevan erityisen kiire mihinkään. Linus tunsi hieman ärtyvänsä, koska jos rollaattori-rouva myöhästyy vastaanotolta, niin se tarkoittaa sitä, että päivän loputkin vastaanottoajat ovat myöhässä. Maalaiset.

Matalan muriseva moottorin ääni keskeytti Linuksen ajatukset, ja hän käänsi päänsä äänen suuntaan. Musta-tummanharmaa moottoripyörä pysähtyi terveyskeskuksen pysäköintipaikalle, ja moottoripyörän selästä nousi sulavasti pitkä, hoikka hahmo tummissa, nahkaisissa ajotakissa ja -housuissa, mustissa bootseissa. Nahkaiset ajohousut myötäilivät täydellisesti ajajan kiinteitä pakaroita, kun vasen jalka nousi moottoripyörän yli ja laskeutui asvaltille. Linus kumartui eteenpäin autonistuimessaan, puristaen yhä rattia. Eikä voi olla tuijottamatta, kun häneen selin päin oleva ajaja otti metallinsävyisen tumman umpikypärän päästään, pörrötti lyhyitä tummia hiuksiaan ja heilautti kättään yhä keskenään jaaritteleville hoitajalle ja vanhalle naiselle. Molemmat naiset tervehtivät häntä iloisesti ja vaihtoivat pari sanaa hänen kanssaan, kunnes seksikäs motoristi katosi henkilökunnan ovesta sisään. Henkilökunnan ovesta?

*****

”Meillähän on täällä aika pieni terveyskeskussairaala. Ei ehkä ihan sitä, mihin olet Helsingissä tottunut.” Ylilääkäri Kari K. Välimäki kiisi pitkin terveyskeskuksen pitkää käytävää Linus kannoillaan. Linus oli jo päätellyt, että ylilääkäri ei ainakaan ole mystinen motoristi, sillä ylilääkärillä oli päältä ohenevat ja harmaantuvat hiukset, sekä lievästi ylipainoa.

”Joo, ei se mitään. Mä kaipaankin vähän vaihtelua. Mähän olin keikkalääkärinä ja yksityisellä Helsingissä. Ehkä täällä pääsee vähän paremmin syventymään potilaiden hoitoon.”

Ylilääkäri pysähtyi yllättäen keskelle käytävää ja työnsi kätensä valkoisen takkinsa taskuihin, tarkastellen uutta lääkäriään lasiensa ylitse. ”Niin. Meillä on vähän toisenlainen työskentelyrytmi täällä. Toisaalta lääkäreistä on pulaa täällä Itä-Suomessa, mutta meillä on käytössä toimivaksi havaittu omalääkäri-omahoitajasysteemi, jolla pystyy suht tehokkaasti purkamaan jonoja. Tunnetko systeemin?”

”Joo. Hoitaja tekee triagen, ohjaa labraan, tekee tarvittavat tutkimukset, ennen kuin ohjaa potilaan lääkärin vastaanotolle.”

”Aivan, aivan.” Linus kuuli oven avautuvan takanaan, ja ylilääkärin huomio kiinnittyi avautuvasta ovesta tulevaan henkilöön. ”Jaahas, siinähän sinä oletkin. Tule tervehtimään meidän uutta lääkäriämme, jonka kanssa tulet työskentelemään.”

”Mielelläni.” Kuului matala, pehmeän soinnikas ääni. Missä mä olen kuullut tuon äänen ennen?

Linus kääntyi ympäri ja näki ensimmäiseksi mustaa nahkaa, johon ovesta tullut mies on pukeutunut. Seuraavaksi hän kiinnitti huomiota miehen kypärään, joka roikkui rennosti käsivarren ja lantion välissä. Mystinen motoristi.

Vasta kun hän nosti katseensa miehen hoikalta vartalolta kasvoihin, hän huomasi myrskynharmaat silmät.

*****

Linus istui uuden vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä ja kuunteli, kuinka Valtteri puhui oven takana toiselle sairaanhoitajalle. Keskustelun aihe meni häneltä kokonaan ohi.

Ei voi olla totta.

Kohta Valtteri tulisi sisään vastaanottohuoneeseen, heidän pitäisi ottaa vastaan ensimmäinen potilas ja hänen pitäisi työskennellä Valtterin kanssa seuraavan vuoden ajan.

Mä en pysty. Tai miksen muka pystyisi? Se oli pelkkä suihinotto, eikö niin?

Linus kuuli oven kolahtavan kiinni, Valtterin tulevan sisään, ja hän keskittyi tarpeettoman tiukasti käynnistämään tietokonettaan.

”Aikamoinen yhteensattuma.” Kuului oven pielestä, ja syrjäsilmällä Linus näki, kuinka Valtteri nojasi ovea vasten, sinisissä hoitajan työvaatteissa, stetoskooppi niskan ympärillä roikkuen.

”Hmm.” Jostain syystä potilastietojärjestelmän käynnistyminen ei ole koskaan ollut näin kiinnostavaa.

”Mie muistelinkin silloin siellä hotellihuoneessa, että meidän uuden lääkärin nimi oli Linus. Ei kovinkaan yleinen nimi.” Valtteri käveli reippaasti kohti omaa työpistettään, ja Linus pystyi tuntemaan Valtterin katseen itsessään. ”Kari mainitsi silloin iltapäivällä, että se palkkasi Emilian äitiyslomasijaiseksi keikkalääkärin Helsingistä. Ja kiroili sitä, että sie et tullut kovinkaan halvaksi.” Valtteri istui naurahtaen omalle tuolilleen.

Yhtäkkiä Linus muisti ja mutisi ”Mä luulin, että sä puhuit lehmänpoikasestasi.”

”Lehmänpoikasesta?” Valtteri näytti ällistyneeltä, naurahtaen huvittuneesti. ”Ei miulla ole lehmiä. Ja se on vasikka. Se lehmänpoikanen, siis.”

”Jaa. No, mä en ole eläinlääkäri. Enkä maalta.”

”Kyllä sie vielä opit. Eikä myö olla täällä maalla niin turhantarkkoja, onko se vasikka vai lehmänpoikanen. Oleellisinta karjanhoidossa on se, ettei yritä sonnia lypsää.” Valtteri hymyili vastustamattomasti ja avasi vastaanottohuoneen oven, kutsuen ensimmäisen potilaan sisään.

*****

”No perkele, kun se män vesurilla. Mie harvensin sitä itäpuolen mettää.” Iäkäs mies piteli verta vuotavaa kättään toimenpidepöydällä, värikkäästi kiroillen. Valtteri puhdisti ja tarkasteli haavaa, joka ei ollut oikeastaan kovinkaan paha, vaati vain muutaman tikin. Linus sen sijaan tarkasteli Valtterin työpaidan kaula-aukosta pilkottavia rintakarvoja.

Linus veti steriilit toimenpidehanskat käsiinsä ja nappasi steriililtä tarjottimelta prilokaiiniipuudutteen. ”Miten tämä tapahtui?”

Potilas katsoi häntä hitaasti. Tyypillinen maalainen, voi tsiisus sentään. ”Se män vesurilla.”

”Siis miten?” Linus tuijotti potilastaan puudute yhä kädessään.

Sivusilmällä Linus huomasi, että Valtteri kirjoitti jotain paperille, jonka hän nosti potilaan pään takana ylös. Vähän niin kuin kirves.

”Just. Eli viiltohaava kirveellä.” Linus tuikkasi puudutteen potilaan käteen ja odotti, että se alkaisi vaikuttaa.

”Mistäs se tohtori on oikein kotoisin, kun ei vesuria tunne?”

”Helsingistä.” Linus keskittyi ompelemaan käden haavaa.

”Jaa. No, kyllähän myö siusta täällä mies tehhään. Valtterin vanhemmillakin sen verran mettää, että eiköhän sieltä harvennushommia löydy siullekin.”

”Tuskinpa.” Linus teki viimeisen ompeleen haavaan ja vilkaisi Valtteria. ”Voi peittää, anna tetanus-tehoste ja laita haavanhoito-ohjeet mukaan.”

*****

”Vesuri.” Linus pyöritteli silmiään potilaan lähdettyä haava tikattuna ja peitettynä.

”Sillä harvennetaan oksia.” Valtteri korjaili tikkausvälineitä pois.

”Ja tehdään miehiä.”

”No, myö ollaan Itä-Suomessa. Tiedäthän sie, metsästystä, kalastusta, vesurilla harventamista...”

”Just. Mä voin oikein haistaa testosteronin.” Linus veti hanskat käsistään ja nakkasi ne poljinroskikseen, ärtyneenä.

”Saanko mie kysyä jotain?” Valtteri ei katsonut häntä, vaan korjaili edelleen tikkausvälineitä pois.

Linus istui työtuoliinsa, nojautui taaksepäin ja risti käsivartensa rinnalleen. ”Joo, tietysti.”

”Se on henkilökohtainen kysymys.”

”Kysy vaan.”

”Miksi sie tulit tänne? Täällä aika harvoin näkee keikkalääkäreitä Helsingistä. Tai yleensäkään mistään.”

Kysymys, jota hän ei todellakaan ollut odottanut kuulevansa. Valtteri kääntyi katsomaan häntä. ”Ei siun tarvitse kertoa, jos sie et halua.”

”No, miksi mä en haluaisi kertoa?” Linus tiuski, edelleen ärtyneenä.

”En mie tiedä. Ehkä sie iskit jonkun potilaasi vahingossa jossakin baarissa.” Valtteri virnisti.

Ajatus ei edes järkytä häntä. Talvi ja kevät olivat hänen mielessään yhtenä viinan, yökerhojen ja miesten, monien miesten sekamelskana. Epätodennäköistä, mutta ei suinkaan mahdotonta, että hän olisi hoidellut jotakin potilastaan muutenkin kuin lääketieteellisesti.

”Mä halusin vain päästä vähäksi aikaa pois.”

”Miksi sä sitten jäit tänne?” Linus tuijotti vastaanottohuoneen ikkunasta ulos, yrittäen kirjata päivän viimeisen potilaan epikriisitietoja.

Valtteri näytti yllättyneeltä. ”Mitä sie tarkoitat?”

Linus kääntyi häneen päin. ”Siis miksi sä jäit tänne? Tai mä siis tarkoitan sitä, kun todella moni muuttaa pois pikkupaikkakunnalta isompiin kaupunkeihin. Ja luulisi, että homoilla olisi vielä vaikeampaa tällaisessa käpy- siis pikkukylässä.”

”No, mie olen täältä kotoisin. Täällä on miun vanhemmat, kaksoissisko ja veli ja niiden lapset. Mie olin valmistumisen jälkeen Joensuussa töissä, mutta kun täällä aukeni virka, niin mie hain sitä. Ja miehän asun meidän vanhassa lapsuudenkodissa, siskolla ja veljellä on muksuja, niin ei heillä ole aikaa kunnostaa ja pitää yllä vanhaa taloa, niillä on uudet talot ilman remonttihuolia. Ja kun vanhemmat muuttivat kirkolle kerrostaloon, kun saivat tarpeekseen pihatöistä ja talonkunnostuksesta, niin mie otin sitten sydämen asiaksi pitää taloa pystyssä.”

”Niin, mutta... entäs...” Linus elehti epämääräisesti kädellään.

”Mikä?” Valtteri ei näytä tajuavan Linuksen vihjettä.

”Miten täällä voi homo asua?”

Valtteri pyöritteli stetoskooppiaan käsissään. ”Ihan hyvin. Mie käyn välillä tuulettumassa Joensuun yöelämässä ja isken hyvännäköisiä lääkäreitä.”

”Ha ha.” Linus sulki tietokonettaan. ”Sitä paitsi, mä iskin sut.”

”Okei, myönnetään.” Valtteri virnisti. ”Mutta täällä asuminen? Useimmat tietävät ja hyväksyvät asian. Tietysti on sitten niitä, jotka eivät voi edes sietää ajatusta.”

Linus taas ei voinut sietää ajatusta viettää vuosi, ei vaan 11 kuukautta, yhden viikon, kaksi päivää, puoli tuntia ja luoja ties miten monta sekuntia tässä käpykylässä.

*****

Voi helvetin helvetti.

Linus yritti vielä kerran kääntää autonavainta virtalukossa, mutta auto ei vain suostunut käynnistymään.

”Vittu.” Hän läimäytti turhautuneena rattia.

Linus kuuli moottoripyörän, ennen kuin hän näki sen. Matala murina lähestyi hänen autoaan, ja kohta Valtterin tumma moottoripyörä rullasi hänen näkökenttäänsä.

Valtteri avasi kypäränsä visiirin, laski molemmat jalat parkkipaikan asvaltille. ”Eikö käynnisty?”

”Terävä huomio. ” Linus mutisi.

”Mitä? Sori, mie en kuullut.” Valtteri heilautti toisen jalkansa moottoripyöränsä selästä, nojasi sitten käsillään Linuksen auton avoimeen ikkunaan. ”Miulla on varakypärä mukana. Jos sie haluat kyydin kotiin. Voit soittaa sitten hinauksen.”

Linus nielaisi, vilkaisi moottoripyörää epävarmana. Hän ei ollut koskaan ollut moottoripyörän kyydissä.

”Ööhm. Okei, kai?”

Valtteri otti kypärän laukusta, virnistäen hänelle. Valtteri astui lähemmäksi nostaen kypärää ja laittoi sen Linuksen päähän, kiristi hihnan kunnolla Linuksen leuan alle. Linus ei tiennyt, miten päin olisi. Ajatus moottoripyörän kyydissä olemisesta hermostutti häntä. Hän oli varma, että jännitys näkyy hänen kasvoiltaan, kun Valtteri tarttui häntä kädestä. ”Hei, oletko sie kunnossa?”

Linus nyökkäsi hitaasti, katsellen Valtterin kypärän ympäröimiä kasvoja. Valtteri hymyili jälleen, rauhoittavasti, ja laski visiirin alas Linuksen kypärästä. Sitten hän heilautti jalkansa moottoripyörän yli, asettui istumaan ajajan paikalle. ”Hyppää kyytiin. Ja pidä tiukasti kiinni.”

Linuksen sydän hakkasi, hän kiipesi pyörän selkään Valtterin taakse, asetti molemmat jalkansa pienille jalkatuille ja nojautui eteenpäin, kietoi kätensä Valtterin vyötärön ympärille ja tarttui tiukasti Valtterin nahkaisen ajotakkiin.

Valtteri polkaisi pyörän käyntiin, ohjasi sen pois parkkipaikalta ja suuntasi kohti Linuksen kotia.

Hänen sydämensä hakkasi yhä vimmatusti, koko vartalo sykki, kädet tiukasti Valtterin vyötäröllä. He eivät voineet jutella matkan aikana, mutta pyörän matala ääni, tuuli ja pikkukylän hiljainen liikenne olivat tarpeeksi. Sen sijaan, Linus nautti Valtterista itseään vasten ja pyörän hurinasta allaan, matalasta värinästä jalkojensa välissä, joka ei ainakaan millään lailla vähentänyt hänen alkavaa kovenemistaan.

Valtteri hiljensi moottoripyöränsä vauhtia, kun he saapuivat Linuksen rivitalokolmion pihalle lähellä kylän keskustaa.

”No niin, perillä ollaan.” Valtteri otti kypärän pois päästään, pörrötti tummia hiuksiaan. ”Ei kai ollut ihan kauheaa?”

”Ei. Ihan kivaa oikeastaan.” Linus otti kypärän päästään ja ojensi sen takaisin Valtterille. ”Itse asiassa se oli tosi kivaa. Arvaa, mikä olisi vielä kivempaa?”

”No, mik-” Valtteri ei ehdi muuta sanoakaan, kun Linus oli hänen kimpussaan, painoi suunsa voimakkaasti Valtterin huulille.

Mmmm. Täydellistä. Valtterin iltapäiväsänki pisteli Linuksen leukaa, kun hän liikutti suutaan Valtterin huulilla, työnsi kielensä sisään ja tunsi, kuinka Valtterin kieli kosketti hänen omaansa. Linus kietoi kätensä Valtterin niskaan, hyväili kypärän latistamia hiuksia. Valtteri päästeli matalia kurkkuääniä, ja Linus tunsi, kuinka Valtterin kädet kietoutuivat hänen vyötärölleen. Linus painoi lantionsa Valtterin lantiota vasten ja mä arvasin...

Linus kuljetti kättään alaspäin, yhä suudellen nälkäisesti Valtteria, joka siirsi suudelmansa Linuksen kaulalle. Linus kuljetti kättään pitkin nahan peittämää käsivartta, pitkin kylkeä, pitkin lantiota, kunnes vei kätensä Valtterin haaroihin ja puristi kovaa kalua nahkaisten ajohousujen läpi.

Valtteri säpsähti.

”Mennään sisälle, jooko?” Linus kuiskasi Valtterin korvaan, näykkien korvanlehteä ja puristellen kovaa kalua housujen läpi.

”En mie oikein tiedä.”

”No, mä tiedän. Mennään sisälle ja panet mua.”

Valtteri vetäytyi täysin pois, puristi sormillaan nenänvarttaan.

”Linus...”

”Niin?” Sä et vittu anna mulle pakkeja.

”Ei sillä, ettenkö mie haluaisi, mutta mie olen aina ollut parisuhteessa, kun..."

”Sä olet pannut jotain, vai?”

”Joo,” Valtteri pudisti päätään ja siirtyi lähemmäs moottoripyöräänsä. ”Onko siun ihan pakko sanoa sitä panemiseksi?”

”Aha, no anteeksi. Mä en tajunnut, että sä oot jotenkin yliherkkä tässä asiassa.” Linus kääntyi kohti asuntoaan, turhautuneena, kiihottuneena.

”Linus...”

Mutta Linus paukautti ulko-ovensa kiinni. Pihalta kuului, kuinka moottoripyörä käynnistyi.