Olen elossa ja kirjoittelen satunnaisesti. Tässä pieni joulutarina, hyvää joulua kaikille! Teemana historiallinen tarina, joka on saanut innoitusta sellaisista sarjoista ja kirjoista kuin Got / SOIAF, Merlin, Vikings... historiallinen tarkkuus ei kuitenkaan ole kovinkaan täsmällistä.
- singu
Vimme / Joutsi
Lunta oli satanut
koko yön, ja suuria lumihiutaleita leijui edelleen aamun pimeydessä.
Hanki ulottui jo polviin asti, mutta rengit olivat jo aamuvarhain
tehneet kiemurtelevia polkuja lumeen ja sytyttäneet
jätkänkynttilöitä lumipolun varrelle, jotta päivän työt voisi
aloittaa. Suuri Tuulijärven talo ei voinut hiljentyä, vaikka luonto
näytti voimiaan lumimyrskyllään. Vimme nappasi jälleen uuden
kauralyhteen aitasta ja kiiruhti kohti umpipihan ulkopuolella olevaa
suurta koivua, hengitys höyryten kovassa pakkasessa.
”Kohta on linnut
pulskempia kuin isäntäväki”, keittäjä tuhahti tuoreet
kananmunat vasussaan, mutta nuori mies ei kuunnellut häntä. Oli
tärkeää ruokkia pikkulintuja talvella, vaikka osa kylän väestä
oli sitä mieltä, että se oli taikuutta, josta pitäisi jo luopua
uuden uskonnon myötä. Mutta Vimme ei halunnut luopua, vaikka tuleva
sato ei pikkulintujen ruokkimisesta riippunutkaan. Linnut eivät
jättäisi satoa rauhaan, vaikka saisivatkin talvella lyhteestä
kauraa tai ohraa nokkiakseen. Osa linnuista lähti talveksi jonnekin
muualle, eikä Vimme halunnut, että Pohjolaan jääneet linnut
kuolisivat pakkaseen ja lumeen.
Mutta linnut ja sato
eivät olleet ainoa syy, miksi Vimme kiiruhti umpipihan ulkopuolelle.
Kaksi päivää sitten oli tullut sana, että Turun linnassa
koulutuksessa olevat nuoret talon sotilaat olivat tulossa takaisin
kotiin keskitalven juhlaa viettämään. Ja se sai Vimmen vatsan
kiertämään, kädet hikoamaan, yöt levottomiksi. Kuunnellen koko
ajan, josko kavioiden kopse kuuluisi.
Vimme otti rukkaset
kädestään ja alkoi haparoivin käsin kiinnittää lyhdettä koivun
oksaan. Mäen rinteeltä avautui komea maisema jäätyneelle
Tuulijärvelle, jonka taivaanrannassa näkyi jo aamun ensi kajo.
Kalastajat naureskelivat keskenään, keräilivät välineitään ja
kalojaan, joita he olivat pyytäneet järven jäähän hakatuista
aukoista. Keittäjä ostaisi varmasti kaikki kalat, mitä kalastajat
olivat pyytäneet, olihan kalat suolattava keskitalven juhlaa varten
koko talon väelle. Hän toivoi, että juhlapöydässä istuisivat
myös nuoret sotilaat, ettei lumimyrsky hidastaisi heidän matkaansa,
että hän saisi jälleen nähdä Joutsin...
Syvissä
mietteissään, hän ei kuullut lähestyvää ratsua. Ei kuullut
ratsulta laskeutuvaa miestä, ei lumessa kahlaavia askeleita, eikä
miekan kalinaa.
”Etkö tervehdi
minua, Vimme”, kuului hänen takaansa tuttu ääni, naurahtaen
hieman.
Vimme kääntyi,
mutta liian nopeasti. Mäen rinne oli jäinen ja hän kapsahti
lumihankeen, tuntien rinnassaan kovaa jyskytystä.
Voimakkaat kädet
tarttuivat häneen, nostaen ylös kylmästä hangesta.
”Sinusta ei olisi
mitään hyötyä taistelussa. Tai ehkä sinua olisi vaikea saada
hengiltä, kun et pysy pystyssä.” Samat voimakkaat kädet
kopistelivat lunta hänen vaatteistaan, välillä tutut
taivaansiniset silmät katsoivat häntä ilkamoiden.
Joutsi.
”Sinä
tulit. Sinä ehdit keskitalven juhlaan”, Vimme henkäisi, eikä
enää edes tuntenut kylmää lunta, joka tipahteli hänen
hiuksistaan ulkonutun kaula-aukosta sisään.
Joutsi
ojensi kätensä, ja Vimme tunsi ihollaan viileän nahkahanskan, joka
puhdisti hänen kaulaltaan loputkin lumet pois, siirtyen hänen
poskelleen.
”Tietysti
tulin. Muut jäivät vielä matkalle, mutta minä pysähdyin vain
yhden kerran matkalla Tuulijärvelle”, Joutsi sanoi, peukalo
liikkuen hiljaa Vimmen poskella. ”Halusin tulla kotiin ja halusin
nähdä sinut, Vimme.”
Vimme
nielaisi. Hän ei ollut odottanut... Mutta hän oli kyllä toivonut,
että Joutsi ei olisi unohtanut heidän viimeistä yhteistä iltaansa
keskikesällä
ennen lähtöään
Turun linnaan. Joutsi astui
vieläkin lähemmäs ja kumartui häntä kohti. Vimme tunsi sydämensä
pakahtuvan onnesta. Oli kulunut liian kauan siitä, kun hän oli
saanut viimeksi tuntea
Joutsin huulet omillaan.
”Terve,
Tuulijärven nuori isäntä”, kuului kalastajan huuto. ”Sää
olet siis palannu isosta kaupungista takaisin perintömailles.”
Joutsi astui hätäisesti askeleen taaksepäin ja tervehti tuttua
kalastajaa. Vimme kääntyi
takaisin korjaamaan lyhteen asentoa koivussa ja
kirosi mielessään kalastajaa.
”Vain
keskitalven
juhlaa varten. Minun pitää palata Turkuun
ennen kuin vuosi vaihtuu”,
Joutsi sanoi, korjaten
miekkavyönsä asentoa lanteillaan.
Ennen vuoden
vaihtumista, Vimme ajatteli,
huokaisten hiljaa.
Vain seitsemän päivää.
Vimme pureskeli alahuultaan
ja katseli nuoren isännän ja kalastajan menoa kohti umpipihaa,
kuunnellen etäisesti
kalastajan kertomuksia Ahdin anneista.
Hän loi viimeisen katseen lyhteeseen, päätti, että se oli hyvin
kiinnitetty pikkulintuja
varten ja lähti tarpomaan
edessään kulkevien miesten perässä.
Parvi
talitinttejä lennähti lumiseen
koivuun nokkimaan vastatuotua
lyhdettä.
*****
Tuulijärven
isäntä Urban,
leskimies jo kohta kahdelta vuosikymmeneltä, valvoi itse
henkilökohtaisesti keskitalven
saunan lämmittämistä.
Yleensä rengit
sytyttivät saunan tulet ja
lämmittivät veden, mutta
keskitalven sauna
oli aivan erityinen
ja siksi isäntä itse valvoi renkien
työtä, jotta sauna lämmitettiin huolella. Saunan lämmitys piti
aloittaa jo ennen keskitalven
juhlaa, jo edellisenä yönä, jotta sauna olisi varmasti lämmin
lyhyen valoisan ajan. Koko
umpipihan väki,
rengistä
itse isäntään kävivät keskitalven
saunassa. Ensin
naimattomat nuoret naiset, sitten naimisissa olevat vaimot lasten
kanssa sekä leskivaimot,
sitten naimattomat nuoret miehet ja naimisissa olevat miehet sekä
leskimiehet. Lopuksi sauna
lämmitettiin vielä yhden kerran niille kulkijoille, joita ei
ihmissilmin voinut enää havaita. Niille, jotka joskus kulkivat
joukossamme,
mutta olivat ikuisesti poissa.
Vimme
riisui vaatteitaan saunan tuvassa. Hän tuoksui yrteille ja
rohdoksille, joiden kanssa hän työskenteli kisällinä parantaja
Kaiuksen kanssa. Ja tuoksu
vain voimistuisi, sillä hän oli keskikesällä kerännyt
karjapihalta vanhan navetan nurkalta runsaasti
rohtosuopaa ja kuivattanut sen. Yhdessä veden kanssa yrtti vaahtosi,
ja jopa umpipihan miehet halusivat pestä itsensä sillä keskitalven
juhlan kunniaksi. Suopayrtti
tuoksui hieman samalta kuin isännän ostama kaukomaan myrttimauste,
jota keittäjä sai käyttää vain keskitalven nisun
leipomiseen.
Vimme
kipusi saunan lauteilla. Vaikka sauna oli jo lähes täynnä nuoria
miehiä, jotka yleensä riehakoivat ja pitivät ääntä, niin nyt
saunassa oli hipihiljaista.
Sauna oli pyhä paikka, mutta erityisesti keskitalven saunassa piti
olla hiljaa, että seuraavana kesänä itikat eivät hätyyttelisi.
Vimme ei tätä uskonut, sillä sateisina kesinä oli paljon
itikoita, kun taas kuivana kesänä itikoita ei juurikaan ollut.
Parantaja Kaius
oli vahvistanut hänen havaintonsa: itikat tarvitsivat jollain tapaa
sadetta elääkseen.
Saunan
ovi kävi taas, ja Joutsi astui sisään. Muutama sotilasnuorukainen,
jotka olivat jo palanneet Turun linnasta, tekivät hänelle tilaa
vierellään, mutta nuori isäntä suuntasi Vimmen viereen
ylälauteelle. Ja miksei olisi mennyt? Kaikki tiesivät, että Joutsi
ja Vimme olivat kasvaneet nuoriksi
miehiksi samassa umpipihassa,
yhdessä leikkien ja kisaillen, eivätkä he olleet nähneet toisiaan
sitten viime kesän.
Vimme
vilkaisi Joutsia vain hetken ajan, mutta se riitti. Raskaat kuukaudet
Turun linnassa olivat
muovanneet Joutsin vartalosta entistä lihaksikkaamman. Käsien ja
jalkojen lihakset erottuivat selvästi, kun taas vyötärö ja
lanteet näyttivät entistä hoikemmilta. Ja jalkovälissä, vaalean
tuuhean karvan alapuolella,
heilui miehuus, jota Vimme oli koskettanut
vain housujen päältä.
Joutsi
istahti lauteelle ja taivutti päätään vasten saunan tummia
ikihirsiä, painaen samalla vahvan reitensä vasten Vimmen reittä.
Vimme nielaisi ja käänsi hieman päätään katsoakseen saunan
pimeydessä tarkemmin Joutsin vartaloa. Kauempaa sitä ei huomannut,
mutta lähempää katsottuna Joutsi on vaalean karvan peitossa;
karheaa jouhta reisillä, säärillä, käsivarsilla, rinnalla, nyt
myös hieman leukaperillä, sillä Joutsi ei ollut antanut ajella
partaansa ollessaan Tuulijärvellä. Kämmenet
miekan käsittelystä kovettuneet; vartalolla arpia, joita Vimme ei
ollut nähnyt aiemmin. Vimme
käänsi päätään vielä enemmän sivulle ja vilkaisi Joutsia,
jolta ei selvästikään ollut jäänyt huomaamatta Vimmen ihailevat
katseet. Joutsin huulilla
karehti hymy ja silmissä näkyi nälkä.
”Hankeen”,
Joutsi sanoi käheän matalalla äänellään. Vaikka hän oli Turun
linnassa yhdenvertainen muiden nuorten
sotilaiden kanssa, niin
täällä hän oli perijä, Tuulijärven
tuleva isäntä. Ja hänen
sanansa oli laki. Nuoret
miehet kirmasivat kierimään hankeen, viskoen lunta toistensa
päälle. Vimme oli aikeissa hypätä hankeen myös, mutta vahva
kämmen kiertyi hänen ranteensa ympärille, vetäisi hänet takaisin
saunan tupaan ja painoi vasten tuvan ovea.
”Vimme...
et tiedä, miten olen kaivannut sinua”, Joutsi henkäisi ja painoi
huulensa kevyesti Vimmen huulille, kovettuneet kämmenet liikkuen
hellästi pitkin kylkiä. Vimme
kietoi kätensä leveille, tutuille hartioille ja
vastasi suudelmaan, vartalo polttaen, eikä
sillä ollut mitään tekemistä saunan kuumuuden kanssa.
”Tiedän,
koska sinä lähdit ja minä jäin tänne.” Vimme vastasi
kuumeisena suudelmaan ja Tuulijärven
nuori isäntä painoi
vartalonsa kiinni nuoren kisällin vartaloon.
Joutsi
ei ollut koskaan ennen osoittanut himoaan tällä tavalla. Hän nosti
Vimmen toisen jalan vyötärölleen, sitten toisen ja piti häntä
vaivattomasti
vasten ovea, samalla työntäen
kielen Vimmen suuhun, hieroen
kovaa miehuuttaan vasten Vimmen yhtä lailla kovaa miehuutta.
Mutta
muut nuoret miehet iskivät jo nyrkkiään tuvan oveen päästäkseen
takaisin saunan lämpöön. Vimme yritti irrottautua Joutsin otteesta
ja peittää itsensä jotenkin ennen kuin miehet tulisivat sisään.
Mutta
Joutsi ei vielä päästänyt irti.
”Tule
vuoteeseeni tänä iltana, juhla-aterian jälkeen”, Joutsi kuiskasi
korvaan, ja väristys kulki
pitkin Vimmen vartaloa. ”Lupaa, että tulet.”
Vimme
katsoi komeisiin kasvoihin, jotka
hehkuivat saunan ja himon kuumuudesta; tunsi miekan kovettamat kädet
pakaroillaan ja kovan kalun vatsallaan. Jalkojen välissä kuumotti
ja tuntui raskaalta; hänen pitäisi laskea siemenensä
koivikkometsän pimennossa,
katseilta suojassa.
”En
pääse vuoteeseesi, jos joudun hoitamaan Kaiuksen kanssa
paleltuneita sotilaita koko keskitalven juhlan”, Vimme kohotti
kulmaansa ja Joutsi laski hänet alas, remahtaen nauruun. Joutsi
ojensi hänelle pellavaisen liinan, jolla hän peitti itsensä ja
teki itse samoin, avaten saunan tuvan oven. Miehet
kiiruhtivat takaisin löylyn lämpöön, ja samalla Vimme tunsi
jälleen vahvan otteen vartalollaan, tunsi lentävänsä
silmänräpäyksen ajan ja tömähti mahalleen pehmeään, kylmään
hankeen. Hetkeä myöhemmin
Joutsi tömähti hänen vierelleen, nauraen ja pudistaen lunta
vaaleista hiuksistaan. Ja he
kierivät lumessa kuin poikasina olivat kierineet, lumisen
maan kimmeltäessä.
Lumi
viilensi vain ihon pinnan ja salpasi hengen, mutta ei tehnyt mitään
sisällä polttavalle halulle.
****
Vimme
kasasi lautaselleen paistettua possua, suolakalaa, lanttu-, peruna-
ja porkkanalaatikkoa sekä kulholleen pitkään hautunutta
ohrapuuroa. Pöydässä kiertävästä suuresta kannusta hän kaatoi
omaan kolpakkoonsa keittäjän panemaa olutta, jota oli lämmitetty
ja maustettu hunajalla. Samalla hän vilkaisi salin toisessa päässä
olevaa pöytää, jonne oli kokoontunut Tuulijärven isäntäväki,
myös Joutsi, syventyneenä keskusteluun isänsä kanssa, joka joi
kunnon isännän tavoin jälleen uuden viinaryypyn taatakseen
viljavat pellot seuraavaksi syksyksi. Koko Tuulijärven väki oli
keskitalven juhla-aterialla, mutta jokainen istui omalle arvolleen
sopivalla paikalla. Isäntäväki salin pääpöydässä, rengit ja
piiat salin toisessa päässä alemmissa pöydissä. Vimme istui
toiseksi alimmassa pöydässä muiden kisällien kanssa, mutta jos
hän joskus pääsisi parantajaksi, hän istuisi toiseksi ylimmässä
pöydässä, heti isäntäväen jälkeen.
Mutta
ottaisiko Urban hänet parantajaksi taloonsa? Ei varmasti, jos
tietäisi poikansa himosta häneen... Ja miksi Joutsi oli nyt niin
halukas? Suvena hän oli ollut epäröivempi heidän haparoidessaan
toisiaan vilja-aitan hämärässä. Vimme pyöritti ohrapuuroa
puulusikallaan ja tunsi epämiellyttävän tunteen mahan pohjassaan.
Ei ollut mitenkään epätavallista, että nuoret miehet tulivat
linnan sotilaskoulutuksesta takaisin entistä kokeneempina. Ehkä
myös Joutsi oli tullut..? Eiväthän he olleet luvanneet toisilleen
mitään, ja miten kaksi miestä voisikaan lupautua toisilleen? Eivät
mitenkään... eikä hän ollut jäänyt osattomaksi niistä
juoruista, jotka kulkivat Tuulijärvellä. Urban etsi pojalleen
vaimoa, hyvää naimakauppaa, jolla hän saisi vahvistettua
Tuulijärven asemaa edelleen. Eikä Vimme siitä ollut yllättynyt.
Joutsin äiti oli kuollut synnytyksessä, ja vastoin viisaampien
ohjeita, Urban ei ollut avioitunut uudelleen, eikä näin ollen ollut
saanut lisää perillisiä, ei ainakaan lain silmissä. Mutta Urban
varmasti naittaisi poikansa ja haluaisi Joutsin siittävän
perillisiä Tuulijärvelle.
Ajatus
sai puulusikan tärisemään hänen kädessään ja putoamaan salin
olkien peittämälle lattialle.
”Kah,
parantajan kisälli on jo niin päissään, että ei edes lusikka
pysy kädessä”, muut kisällit nauroivat.
Ӏh,
olkaa vaiti”, Vimme mutisi ja vilkaisi jälleen isäntäväen
pöytää. Joutsi tuijotti häntä pieni hymynkare huulillaan ja joi
kulauksen olutkolpakostaan. Ja antoi pienen merkin, joka saattoi
merkitä vain yhtä asiaa.
*****
Vimme
hiipi hiljaa kuin tonttu kohti Joutsin huoneita talon toiseen
päätyyn. Juhlasalista kuului edelleen naurua, laulua ja
humaltuneiden sammaltavaa puhetta, soittaja oli aloittanut luutun
soiton.
Vimme
ehti koputtaa ovelle vain kerran, kunnes se avattiin, voimakas
käsivarsi livahti oven suusta ja vetäisi hänet sisään.
”Vihdoinkin”,
Joutsi vaikersi hänen niskaansa vasten, painaen hänet vasten ovea.
Joutsi tuoksui hieman hunajaoluelle, mutta erityisesti nahalle,
hevosille, savulle. Vimme veti tuoksua syvään henkeensä, jotta hän
ei unohtaisi sitä, kun eron aika koittaisi taas.
Joutsi
tarttui Vimmen ranteeseen. Vimme nielaisi ja antoi vetää itsensä
kohti vuodetta, koukistaen polvensa pehmeälle patjalle. Joutsi
siirtyi myös vuoteen äärelle ja tönäisi nuoren kisällin
kevyesti vuoteelleen selälleen.
”Olen
ollut kovana koko illan. Vain sinun takiasi”, Joutsi murahti,
availlen Vimmen housuja, ja Vimme nosti halukkaasti lanteitaan, jotta
hän saisi vedettyä housut pois. Vimmen kalu oli jäykkä, punainen
ja se selvästi kiehtoi Joutsia. Hän kuljetti sormenpäitään sitä
pitkin, sormet välillä käyden lähes mustassa karvassa kalun
juurella. Kämmen kietoutui miehuuden ympärille, liikkuen ylös ja
alas. Joutsi kosketti häntä, kuten hän kosketti itseään, mutta
Joutsin kovettunut kämme tuntui vain paljon paremmalta kuin hänen
oma, pehmeämpi, kovaan työhön tottumaton kätensä. Vimme voihki,
nostaen lanteitaan Joutsin otteessa ja tuijotti häntä, vaikeroiden.
”Haluan
sinua... En ollut varma, halusitko sinä yhä...”
”Shh,
vaiti.”
Hymy
viipyili Vimme huulilla. Nuori isäntä oli myös jäykkänä. Hän
oli hajareisin Vimmen reisien päällä, yönuttu nousseena
vyötärölle ja jalkoväli paljaana. Vimme ei voi olla
tuijottamatta, miten Joutsin miehuus heilui hienoisesti ylös alas
heidän liikkuessaan. Hän ei ollut ennen nähnyt Joutsin miehistä
elintä kovana, vain tuntenut, ja se sai hänet voihkimaan yhä
kovempaa, nostelemaan lanteitaan.
Joutsi
alkoi hyväillä häntä yhä nopeammin, puristaen, liukuen kärjestä
takaisin alas, huohottaen lähes yhtä kovaa kuin Vimme. Ja sillä
hetkellä Vimme koveni entisestään, kiemurteli nautinnosta, lähellä
huippua. Joutsin täytyi myös olla lähellä, sillä miehuuden kärki
kiilteli märkänä. Vimme uikutti joka kerta, kun Joutsin käsi
puristi hänen kärkeään. Ja Joutsi puristi yhä kovempaa, liikkui
nopeampaan, kunnes Vimmen kalu jäykistyi täysin jäykäksi, selkä
nousi kaarelle – ja hänen siemenensä lensi valkoisina roiskeina
omalle navalleen ja Joutsin sormille. Joutsi näytti
voitonriemuiselta, aivan samalta kuin poikasena voittaessaan Vimmen
missä tahansa ruumiillisessa koitoksessa. Mutta hänkään ei voi
enää himolleen mitään. Vimme oli raukea, tyydytetty, kun Joutsi
tarttui omaan kaluunsa, liikutti kättään nopeasti ja parin vedon
jälkeen saavutti oman huippunsa, laskien lämpimän siemenensä
Vimmen vatsalle ja rinnalle.
Joutsi
kierähti hänen päältään, veti yönuttunsa pois, puhdisti
kätensä ja heitti nutun Vimmen naamalle, nauraen raukeasti.
”Kiitos,
senkin ruoja.” Vimme pyyhki omaa vatsansa ja rintansa yönutulla.
”Vimme,
Vimme... onko tuo nyt mikään tapa kiittää, kun annoin sinulle
juuri suurta nautintoa?” Joutsi rapsutteli samalla rintansa karvoja
ja näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä.
Vimme
jäi pohtimaan, harmitellen. Hän ei ollut oikeastaan tehnyt mitään,
vaan Joutsi oli tyydyttänyt sekä hänet että itsensä.
”En
ole koskaan... tuolla tavalla. En ole mennyt ennen noin pitkälle...
vain se, mitä teimme viime suvena”, Vimme takelteli epävarmasti.
Joutsi
käännähti kyljelleen häntä päin.
”Niinkö?”
”Niin...
sinä...” Vimmen katse harhaili kattoon. ”Tarkoitan vain, etten
tiedä, mitä teen. Voit opettaa tai sanoa, jos teen jotain väärin.”
Joutsin
käsi harhaili pitkin Vimmen rintaa, lohduttavasti.
”Ei
hätää, Vimme,” Joutsi kumartui suutelemaan häntä. ”En
minäkään ole, joten en minäkään tiedä.”
Vimme
katsoi suoraan Joutsin silmiin ja ihmetteli. ”Eikö muka Turun
linnassa..? Sehän on valtava paikka! Varmasti siellä olisi
sellaisia...”
”En
tiedä”, Joutsi huokaisi ja kääntyi jälleen selälleen. ”Monet
käyvät porttojen luona, mutta minä en halua astua naiseen.”
Joutsi käänsi päätään ja näytti ilkikuriselta, näyttäen
kämmeniään. ”Et kai luullut, että nämä kovettumat ovat
tulleet vain miekan käsittelystä?”
”Sinut
tuntien ne ovat tulleet nimenomaan jalkovälin miekkasi
käsittelystä”, Vimme nauroi, ja sai Joutsin kimppuunsa, hieroen
rystysiään pään tummiin suortuviin.
”Odotahan
hetki”, Joutsi näytti muistavan jotain, hypäten pois vuoteesta,
joka sai Vimmen välittömästi kaipaamaan lämpimän vartalon
kosketusta. Joutsi kaivoi jotain satulalaukustaan.
”Tässä”,
Joutsi ojensi pienen, paperiin käärityn esineen hänelle.
”Lahja?
Miksi?” Lahjat olivat hyvin harvinaisia. Vain erittäin läheiset
ihmiset antoivat toisilleen lahjoja, kuten tuore aviomies vaimolleen
huomenlahjan.
”Turkuun
on tullut Euroopasta tapa, että keskitalven juhlana annetaan
lahjoja, joten halusin antaa tämän sinulle.”
Vimme
katsoi hämmästyneenä Joutsia. Keskitalven juhla oli itsessään
lahja, pimeys alkoi väistyä ja kevät koittaa. Luonto heräisi
henkiin, luonnon kiertokulku jatkaisi kulkuaan.
Vimme
avasi paperin varovasti, sillä hän halusi säästää arvokkaan
paperin myös. Paperin alta paljastui koru, jonka muodon hän
tunnisti heti. Sauvan ympärille kietoutunut käärme, arvokkaasta
jalometallista taottuna, jota vain parantajat saivat käyttää.
”Joutsi...”
”Sitten,
kun olet parantaja, niin kannat tätä korua merkkinä asemastasi...”
Mutta
Vimme keskeytti. ”En tiedä, antaako isäsi minun jäädä”.
”...
asemastasi Tuulijärven parantajana.” Joutsi korotti ääntään.
”Kun minä olen Tuulijärven isäntä, sinä olet Tuulijärven
parantaja.” Vimme ei ollut nähnyt nuorta isäntää koskaan niin
vakavana.
”Mikään
ei saa viedä sinua pois luotani”, Joutsi henkäisi Vimmen
huulille, siirtyi vuoteelle ja painoi vartalonsa nuoren kisällin
päälle.
*****
Vimme
vei jälleen lyhteen tutulle paikalle, mäen päällä olevalle
isolle koivulle. Linnut olivat jo syöneet edellisen lyhteen, jonka
hän oli seitsemän yötä sitten vienyt.
Mäen
alapuolella oli jäähyväiset. Nuoret sotilaat, Joutsi mukaan lukien
hyvästelivät perheensä, lähteäkseen jälleen kohti Turkua ja
raskasta sotilaskoulutustaan, ja vain Ukko Ylijumala tiesi, koska he
seuraavan kerran palaisivat. Jos koskaan palaisivat, sillä tuulista
ei koskaan tiennyt. Joskus ne toivat mukanaan taistelua ja tuskaa.
Ei
olisi ollut sopivaa, että nuori kisälli olisi ollut hyvästelemässä
lähtijöitä. Mutta hän oli saanut oman, intohimoisen jäähyväisensä
nuoren isännän huoneissa viime yönä. Joutsin syleilyssä hän
halusi uskoa, että hän vielä näkisi rakkautensa ja tulevan
isäntänsä.
Ratsut
laukkasivat ratsastajat selässään koivikkometsän ohi, yli virran,
lumi pöllyten heidän vanassaan. Aurinko nousi, nyt hieman aiemmin
kuin seitsemän yötä sitten, kukistaen talvea yhä enemmän.
Yksi
ratsastajista pysähtyi äkkiä, katsoi kohti mäenrinteellä olevaa
koivua ja heilautti kättään. Vimme vastasi jäähyväisiin,
puristi silmänsä kiinni, jotta kyyneleet eivät virtaisi hänen
poskilleen. Ja puristi kädessään parantajan koruaan, sydämessään
nuoren isännän lupausta.
FIN